1. Ovatko käävät sinänsä tärkeitä suojelukohteita vai vanhat metsät ylipäätään?

Yksittäisten lajien säilyttäminen luonnossamme on yleisesti tunnustettu tärkeäksi tavoitteeksi. Koska uhattuja lajeja on satoja tai jopa toista tuhatta, on helpompaa ja kustannustehokkaampaa suojella niiden vaatimia elinympäristöjä ja prosesseja nykytiedon perusteella kuin räätälöidä jokaiselle lajille erillinen suojelustrategia valtavine lisätutkimustarpeineen. Periaatteessa siis sekä eräät käävät että "vanhat metsät" (termistä enemmän alla) ovat tärkeitä suojelukohteita. Kysymys on näkökulmasta. Käytännössä kääpien suojelu ei onnistu ilman että suojeltaisiin niiden elinympäristöjä - kuolevia ja kuolleita puita, jotka ovat useimmin käytännössä keskittyneet "vanhoihin metsiin". Toisaalta vanhan metsän suojelu hidastaa sekä kääpien että lukuisten muiden lajien elinympäristöjen vähenemistä ja siten niiden uhanalaiskehitystä. Käävät muodostavat tästä jatkuvasti taantuvasta lajijoukosta vain pienen, joskin toiminnallisesti tärkeän, ja melko helposti tutkittavan osan. Lisäksi vanhoilla metsillä on kulttuurisia, henkisiä ja matkailuarvoja sellaisinaan, irrallaan lajiensuojelusta.

"Vanha metsä"- termistä:
Termi "vanha metsä" voisi luonnonsuojelumielessä viittata metsään joka on saanut kehittyä suhteellisen rauhassa pitkän ajan, tähän kehitykseen on voivat kuulua myös metsäpaloja ja myrskyjä, jotka kyllä tappavat puustoa, mutta eivät poista puuainesta merkittävän suuria määriä. Luonnontilaiset metsät, joissa puut saavat kuolla omia aikojaan ovat tärkeitä kuolleeseen puuainekseen sitoutuneille lajeille, esimerkiksi lahottajasienille (joista käävät muodostavat osan) ja hyvin suurelle joukolle selkärangattomia eläimiä, pääasiassa hyönteisille. Käytännössä tällaiset metsät ovat Suomessa valtapuustoltaan iäkkäitä, sillä meiltä lähes puuttuvat luontaisen häiriödynamiikan kautta uudistuneet nuoripuustoiset metsät, joissa vanha puusto olisi edelleen tallella lahopuun muodossa. Suomen nuoret puustot ovat pääsääntöisesti voimakkaiden hakkuiden jälkeen syntyneitä, myös metsäpaloalueet ja myrskytuhoalueet on tällä vuosisadalla useimmiten "raivattu", ja siten muutettu hakkuualoja vastaaviksi.

Iäkkään puuston vallitsema metsä saattaa joissakin osissa Suomea olla myös täysin ihmisen toiminnan seurauksena syntynyttä, johtuen pitkästä metsätalous- ja kaskihistoriasta. Silloin sitä ei kutsuta luonnonsuojelumielessä "vanhaksi metsäksi". Jos metsä on kuitenkin saanut kehittyä rauhassa pitkän ajan on termi "uusvanha metsä" käyttökelpoinen. Tällaisessa metsässä on runsaasti "vanhalle metsälle" tyypillisiä rakennepiirteitä, mutta "vanhan metsän" tyyppilajiston tai vaativan lajiston esiintymisestä ei ole mitään takeita. Metsän luonnontilaa on voitu manipuloida voimakkaasti myös valtapuustoa kaatamatta, esim. alaharvennuksin ja lahopuuta poistamalla, jolloin tuloksena on puustoltaan iäkäs hoitometsä, jonka lajistopotentiaali on kytköksissä mm. lahopuuston määrään, metsän syntytapaan ja ympäröivien alueiden metsähistoriaan. Erilaisten synty- ja käsittelyhistorioidensa takia puustoltaan iäkkäitäkään metsiä ei voi aina yksiselitteisesti jakaa (suhteellisen luonnontilaisiin) "vanhoihin metsiin" ja hakkuin käsiteltyihin hoitometsiin. Vuosisadan alkupuoliskolla yleisesti tehtyjen poimintahakkuiden ei voida katsoa muuttaneen metsää hoitometsäksi, jos metsä on saanut sen jälkeen kehittyä rauhassa. Käytännössä lähes kaikki "vanhat metsämme" ovat tälläisiä poimintahakkuumetsiä. Poimintahakatuissa vanhoissa metsissä on suhteessa vähemmän järeitä lahopuita kuin täysin luonnontilaisissa vanhoissa metsissä, joten saman suojelutehon saavuttamiseksi poimintahakattuja metsiä on suojeltava suurempi pita-ala verrattuna täysin luonnontilaiseen vanhaan metsään.

2. Mitä käävät tarkkaan ottaen ovat? Entä orakas? Kuinka paljon niita tunnetaan Suomessa? Moniko laji on uhanalainen? Missä elinympäristöissä käävät elävät?

Käävät ovat eräs kantasienten muotoryhmä. Kääpiä ovat 1) sienet joiden alapinta muodostuu pilleistä, sikäli kun ne eivät ole tatteja (tattien pillit ovat rakenteellisesti erilaisia kuin käävillä, ne esim. irtoavat helposti muusta mallosta, kuten tatteja ruuaksi valmistaneet tietävät) tai 2) sienet, joiden alapinta muodostuu heltoista, mutta jotka ovat rakenteeltaan tukevia-kovia, toisin kuin varsinaiset helttasienet.

Orakkaat ovat sieniä, joiden alapinta muodostuu piikeistä. Orakkaatkin ovat kantasienten muotoryhmä.

Sekä käävät että orakkaat kuuluvat kääväkkäisiin, joita ovat myös mm. vahverot, haarakkaat ja orvakat (alapinta sileä). Kääväkkäitä esiintyy Suomessa kaikkiaan noin 830 lajia, joista uhanalaisia on nykyisen (v.1999) luokituksen perusteella 124 kpl, joskin uhanalaistarkastelu on ollut hyvin puutteellinen monien ryhmien kohdalla. Kääväkkäistä valtaosa elää lahopuulla.

Kääpiä tunnetaan Suomesta 214 lajia, joista uhanalaisiksi on listattu 62 lajia. Kainuusta on tavattu noin 120 kääpälajia, joista 38 on valtakunnallisesti uhanalaisia. Orakkaita tunnetaan suomesta noin 90 lajia, joista uhanalaisiksi on listattu noin 13 lajia.

Suomen kaikista kääpälajeista 70 % on saprotrofeja, eli ne hajottavat kuollutta puuainesta, 25 % on patogeeneja, eli ne pystyvät tappamaan myös eläviä puita, 5 % on mykorritsasieniä tai humuksen lahottajia. Uhanalaiset kääpälajit jakaantuvat elintavoiltaan samalla tavoin. Lähes kaikki uhanalaiset patogeeniset käävät ovat eteläisiä, jaloja lehtipuita lahottavia lajeja. Lähes kaikki vanhojen metsien uhanalaiset kääpälajit ovat saprotrofeja, eivätkä ne pysty tarttumaan eläviin puihin.

Noin kolmasosa orakaslajeista kasvaa maapohjan karikkeella (ne ovat mykorritsasieniä tai karikkeen lahottajia), ja noin kaksi kolmasosaa elää kuolleella puuaineksella.

Vanhat kangasmetsät (lähinnä niiden lahopuut) ovat ensisijainen elinympäristö 61 prosentille Suomen uhanalaisista kääpälajeista (54 % kaikista uhanalaisista kääväkkäistä), lehtometsät 21 prosentille (25 %) ja vanhat lehtometsät (lahopuineen) 13 prosentille (12 %). Muutama yksittäinen laji elää ensisijassa puistoissa ja pihoilla (lähinnä eteläisiä jalopuiden lajeja) ja tulvarannoilla.

Vanhojen metsien uhanalaiset kääpä- ja muut kääväkäslajit elävät useimmiten järeillä lahopuilla, monet ovat hyvin spesifisiä isäntäpuun puulajin ja lahoasteen suhteen ja eräät vaativat jonkin muun (tietyn) kääpälajin esilahottamaa puuta. Elävillä haavoilla ja raidoilla elää myös muutamia uhanalaistuneita lajeja. Muutamat uhanalaiset lajit ovat erikoistuneet kuolleisiin pieniin, kitukasvuisiin alikasvospuihin, tai vaativat erityisen suojaisaa, kosteaa pienilmastoa.

3.Onko käävillä muuta arvoa kuin osana luonnon monimuotoisuutta? (jokin funktionaalinen käyttöarvo nyt tai tulevaisuudessa?) Eivätkö käävät ole puita lahottavia loisia? Miksi niita halutaan suojella?

Ilman kääpiä ja muita lahottajasieniä metsien ravintotasapaino ja aineiden kiertokulku romahtaisi, sillä kuollut aines ei hajoaisi. Kääväkkäät ovat merkittävimpiä kuolleen puuaineksen lahottajia boreaalisella ja temperaattisella alueella. Käävät ja muut lahottajasienet muokkaavat lahopuuta sopivaksi elinympäristöksi lukuisille muille lajeille ja myös toimivat itse tärkeinä ravintoketjun osina (monet selkärangattomat eläimet käyttävät niitä ensisijaisena ravintonaan). Monipuolinen lahottajasienilajisto estää kilpailullaan yksittäisten patogeenisten lajien "ryöstäytymisen" dominoiviksi. Tällä on merkitystä esimerkiksi juurikäävän aiheuttamien tuhojen ehkäisyssä. Juurikääpä (maannousema) on harvinainen luonnontilaisissa metsissä, joissa on rikas kääpälajisto. Ihmisen siivoamissa talousmetsissä se sen sijaan saa usein aikaan suurta taloudellista vahinkoa.

Lahottajasienet tuottavat enstyymejä jotka hajottavat puun eri ainesosia: ligniiniä, selluloosaa ja hemiselluloosaa. Bioteknologian keinoin näitä luonnon omia prosesseja voidaan käyttää hyväksi mm. sellunvalmistuksessa. Useita kääpälajeja on jo tutkittu tätä tarkoitusta silmälläpitäen, tutkittujen lajien joukossa on myös harvinaisia vanhan metsän lajeja. Erään tutkimuksen mukaan puuaineksen esikäsittely sopivalla lahottajasienellä ennen sellunvalmistusta säästää jopa 40 % energiaa verrattuna perinteiseen hiokemenetelmään. Tällä olisi erittäin suuri merkitys Suomen kaltaisessa maassa, jossa lisäenergiantarvetta perustellaan nimenomaan metsäteollisuuden (hiokesellun) tarpeilla.

Kääpien tai muiden lahottajasienten tuottamilla, puun kemiallisia aineita muuttamaan tarkoitetuilla aineilla voi olla tulevaisuudessa suurta merkitystä puunjalostusteollisuudessa. Kääpien tuottamia epäspesifisiä entsyymejä voidaan käyttää myös esimerkiksi monimutkaisten orgaanisten myrkkyjen hajoittamiseen maaperästä.

Kääpälajeista vain neljäsosa pystyy vanhingoittamaan eläviä puita, ja useimmiten nämä lajit ovat puulajispesifisiä. Valtaosa näistä lajeista ei ole uhanalaisia, eivätkä ne vaadi säilyäkseen erityistoimia. Tuskin ihminen edes pystyisi näitä lajeja hävittämään. Useimmat näistä lajeista ovat niin yleisiä, ettei esim. vanhojen metsien määrällä ole mitään merkitystä niiden leviämiselle, sillä itiöitä on joka tapauksessa joka paikassa läsnä. Valtaosa uhanalaistuneista "puiden loisista" elää etelärannikon nopeasti vähentyneissä tammi- ja muissa jalopuumetsissä, sekä muutama laji haavalla ja raidalla. Näitä lajeja pitää suojella (itseisarvonsa lisäksi), koska ne ovat nopeasti harvinaistuneiden ravintoketjujen osia. Useat muut lajit ovat riippuvaisia näistä sienistä ja niiden lahottamista puista. Suojelua vaativista lajeista Kainuun vanhojen metsien eläviä havupuita heikentävät vain seuraavat harvinaistuneet, indikaattorilajeina käytetyt (muttei vielä uhanalaiset) kääpälajit: männynkääpä (Phellinus pini), karhunkääpä (Phaeolus schweinizii), kuusenkääpä (Phellinus chrysoloma) ja pihkakääpä (Onnia leporina). Männynkääpä ja karhunkääpä vaativat iäkkäitä, normaalin hakkuukypsyysiän ylittäneitä mäntyjä. Nämä lajit ovat taantuneet voimakkaasti sekä vanhojen metsien vähenemisen että aikoinaan suoritettujen poimintahakkuiden seurauksena. Lyhyiden kiertoaikojen takia näiden lajien ennuste talousmetsissä on huono. Kuusenkääpä on ehkä metsikkötasolla jopa hyötynyt ihmisen toimista, sillä palontorjunnan takia ennen mäntyvaltaiset (suojelu)metsät ovat alkaneet kuusettua ja harvakseltaan elävillä kuusilla kasvava kuusenkääpä on siten runsastunut. Joskin maisematasolla - missä vallitsevia ovat laajat taimikot - kuusenkääpä lienee Kainuussakin suuresti taantunut. Pihkakääpä on hyvin harvalukuinen kuusen patogeeni, josta ei liene merkittävää vaikutusta puiden kuolleisuuteen laajemmalla tasolla.

Ylivoimaisesti suurin osa Kainuun suojelua vaativista käävistä ei muodosta eläville puille minkäänlaista riskiä, päinvastoin: ne vapauttavat lahopuiden sisältämiä ravinteita elävien puiden käyttöön ja muokkaavat lahopuuta uusille taimille erityisen suotuisaksi kasvualustaksi. Laho puuaines sinällään parantaa metsämaan rakennetta, estää happamoitumista ja lisää maan vedenpidätyskykyä.

Puiden luonnollinen kuolema on mestäekosysteemin monimuotoisuuden kannalta kriittisen tärkeä prosessi. Vaikka itse patogeenivaikutuksen saavatkin aikaan yleiset lajit, ei sen merkitystä voi vähätellä harvinaisempien lajien kannalta. Puut ovat aina (ennen ihmistä) saaneet kuolla omia aikojaan mitä moninaisimpiin kuolinsyihin, mikä on erittäin keskeinen monimuotoisuuden lähde luonnonmetsissä.

4. Jos haaparaspin ja näiden muiden lajien elinymparistöt olisi hakattu Kukkurissa, olisivatko lajit palanneet myohemmin alueelle esim. Venäjältä?

Kääpien kannalta vanha metsä toipuu uudistushakkuista hitaasti. Uuden järeän lahopuuston muodostumistahti palaa nykyiselleen vasta noin 100-200 vuoden kuluttua uudistushakkuusta, olettaen tietenkin että metsää ei hakata ennen tätä. Useimmille lajeille ei tuore lahopuu kelpaa; eräille lajeille puun sopivan lahovaiheen saavuttaminen voi vaatia jopa yli puolensataa vuotta. Tällä hetkellä suunniteltujen suojelupinta-alojen mukaan parinsadan vuoden kuluttua jopa puolet Venäjän rajanläheisistä (vielä tällä hetkellä jäljellä olevista) luonnonmetsistä on hakattu. Kainuun korkeudella suurempia yhtenäisiä alkuperäisen vanhan metsän alueita olisivat vain Kalevalan kansallispuisto ja Kostamuksen luonnonsuojelualue. Suomen puolen vanhan metsän pita-ala olisi pudonnut nykyisin suojeltuun, noin 3,6 prosenttiin (Kainuussa 4,3 %) metsämaan pinta-alasta. 200 vuoden kuluttua tosin saattaa (ehkä?) olla huomattavan paljon nykyisistä taimikoista kasvaneita uusvanhoja metsiä, mutta niistä ei ole lajiston leviämiskeskuksiksi ellei lajisto ole onnistunut niihinkin ensin palautumaan ja vakiintumaan.

Haavan lajiston tilanne näyttää Kainuun vanhoissa metsissä melko synkältä: Valtaosa haavoista on kaulattu viimeisten 20 vuoden aikana. Näinä päivinä haapalahopuuta on siis vanhan metsän alueilla enemmän kuin luonnontilassa, mutta tulevaisuudessa määrä tulee vähenemään rajusti ja lajisto sen myötä.

Uutta järeää haapaa ei nykyisiin vanhoihion metsiin enää ehkä synny ja muuallekin sitä on odotettavissa vasta puolen vuosikymmenen kuluttua sikäli kun haavan annetaan nykyisissä taimikoissa rehottaa. Haavan lajiston turvapaikkoja Suomessa ovat eräät vanhemmat metsiensuojelualueet, joilta haapaa ei ole kaulattu. Haaparaspin tulevaisuudesta on hyvin vaikea antaa ennusteita. Se on hyvin harvinainen Kainuun suojelualueilla, eikä Venäjän Karjalassakaan luultavasti suuria populaatioreservejä itiöitään levittämässä. Esim. Kalevalan kansallispuistossa haapaa on huomattavan vähän, mutta Venäjän luontaisesti uudistuneissa taimikoissa nuorta haapaa kasvaa kohisten. Jos haaparaspi selviää seuraavasta 50-100 vuodesta ylipäänsä lajina elinkelpoisena niin (takaisin)leviämismahdollisuus on tietenkin olemassa.

Männyn lajeista sirppikääpä (Skeletocutis lenis) kasvaa nykyään lähinnä sellaisissa järeissä mäntymaapuissa jotka ovat kaatuneet vuosisadan alkupuolella, ennen poimintahakuukautta tai tyypillisesti poimintahakkuiden yhteydessä maahan jätetyissä, silloiset laatukriteerit täyttämättömissä rungoissa ja rungonkappaleissa. Poimintahakkuiden takia järeiden mäntymaapuiden syntyminen on sittemmin huomattavasti vähentynyt ja niinpä nykyisen sirppikääpäkannan isäntäpuut ovat lahoamassa vauhdilla "pois alta" ilman että uusia olisi läheskään yhtä runsaasti tilalla. Vanhoissakin metsissä sopivat rungot vähentynevät vielä ainakin 50 vuoden ajan, kunnes aallonpohja (toivottavasti) saavutetaan ja nykyisten, poimintahakkuista hitaasti palautuneiden vanhojen metsien tuottamat mäntymaapuut alkavat jälleen olla tarpeeksi lahoja sirppikääville. Samantyyppinen tilanne koskee myös kalkkikääpää (Amyloporia crassa), kairakääpä (Antrodia primaeva), riekonkääpää (Antrodia albobrunnea), hentohaprakääpää (Postia lateritia) ja välkkyludekääpää (Skeletocutis stellae), joskin nämä menestyvät kovemmassa puuaineksessa ja ovat siten jo pidemmällä matkallaan kohti aallonpohjaa. Välkkyludekääpä kasvaa myös kuusella, joten sen tilanne on vakaampi kuin poimintahakkuiden erityisesti vähentämien männyn lajien.

Kun samaan aikaan (tällä vuosisadalla) Kainuun vanhojen metsien osuus on vähentynyt noin 70-100 prosentista (määritelmästä riippuen) metsämaasta noin 23 prosenttiin (uudistuskypsät ja vajaatuottoiset metsät) ja vähenee ennusteiden mukaan edelleen lähelle 4,3 prosenttia (nyt suojellut metsät) tulevina vuosikymmeninä, ovat järeiden mäntylahopuiden lajit todella voimakkaan taantumisen kohteina. Se, pystyvätkö nämä lajit palaamaan Kukkuriin 200 vuoden kuluttua riippuu pitkälti siitä miten ne selviävät ylipäänsä Fennoskandiassa seuraavan 100 vuoden aikajänteellä. Edellä mainitut Venäjän Karjalan mäntyvaltaiset, lähes luonnontilaiset alueet sekä eräät Fennoskandian pohjoisosan mäntyerämaat ovat näiden lajien paras vakuutus maailmassa, sillä edelleen itään päin mentäessä männiköt käyvät yhä harvinaisemmiksi metsien muuttuessa kuusi- ja lehtikuusivaltaisiksi.

Kääpälajien leviämiskyky on huonosti tunnettu. Itiöiden leviämistutkimusten mukaan vain häviävän pieni osa itiöistä leijailee yli 100-1000 metrin päähän itiöemästä. Uuden yksilön perustamista vaikeuttaa lisäksi se, että useimmilla lajeilla vaaditaan 2 eri itiöistä kasvaneet rihmastot muodostamaan itiöemä. Luonnontilaisessa metsämaisemassa sopivia lahopuita olisi runsaasti tarjolla 100-1000 metrin säteellä jokaisesta esiintymästä, ja siten suurta tarvetta kaukolevintään ei lajin säilymisen kannalta ole, tehokas lähilevintä olisi runsaslajisessa lahopuumetsässä kriittisempää. Tätä taustaa vasten olisi hyvin rohkeaa olettaa että kääpälajit pystyvät pitemmällä välillä selviytymään elinympäristössä, jossa sopivia uusia isäntäpuita ei löydy aivan lähietäisyydeltä, tai jossa yksittäisten vanhojen metsien etäisyys toisistaan on useita kilometrejä.

5. Kuinka paljon Kukkurin kaltaisia (vanhoja) metsiä on Kainuussa; tarkoitan kysymyksellä sitä, onko Kukkurissa jotain nimenomaisia ominaispiirteita esimerkiksi lajistonsa puolesta, minkä takia se pitäisi suojella - vai voidaanko yhtä hyvin suojella jotkut toiset alueet?

Kukkuri edustaa käsitykseni mukaan melko tyypillistä Kainuulaista suojelematonta vanhaa metsää. Lajistossa ovat hyvin edustettuina männyn ja haavan lajit, vanhojen metsien suojeluohjelma ja alue-ekologisen suunnittelun säästökuviot tuntuvat painottuvan enemmän kuusivaltaisiin metsiin. Kukkuri muodostaa sikäli selvän kokonaisuuden, että se on kelpuutettu ympäristöjärjestäjen vanhojen metsien karttaan suojelunarvoiseksi kohteeksi. Kukkuri on Hyrynsalmen suurin suojelematon vanhan metsän alue, lähistöllä ei ole muita suojelemattomia vanhan metsän kohteita, joiden suojelulla Kukkurin suojelu voitaisiin "korvata". Viimeisen 40 vuoden aikana Hyrynsalmella on hakattu vanhaa metsää pinta-ala, joka vastaa 48 % kunnan metsämaan pinta-alasta, vastaavasti yli 120 vuotiasta puustoa kasvaa noin 17 prosentilla kunnan metsämaasta (lähde: Metsätieteen aikakauskirja 4b/1998). Suojeltua metsää (sis. alue-ekologisen suunnittelun suojelemat) on alle 5 % kunnan metsäpinta-alasta. Luonnonsuojelujärjestöjen esittämä lisäsuojelu olisi Hyrynsalmella 1,4 % kunnan metsäpinta-alasta. Muualla Kainuussa vastaavat prosenttimäärät ovat 44, 17, 4,3 % (tämä suojeluosuus ei sisällä aes:n tuomaa lisäsuojelua, sillä prosessi on Kainuun tasolla vielä kesken) ja xx %(tähän minulla ei olekaan esittää järjestökarttojen lisäpinta-alaosuutta). Haaparaspi-esiintymiä on Kainuusta löytynyt viimeisten 20 vuoden aikana 6 kpl. Hyrynsalmella lajia on löytynyt ainosataan Kukkurista.

Vanhojen metsien harvinaisia eliölajeja on kymmenittäin, ja on luultavasti melko sattumanvaraista mitkä lajit ovat säilyneet missäkin vanhan metsän saarekkeessa.

6. Kuinka paljon Kukkurista pitäisi jättää koskematta, jotta siellä elävät kääpälajit säilyisivät?

Osa Kukkurin kääpälajeistä luultavasti häviää paikalta, vaikka hakkuita ei enää tehtäisi lainkaan. Jotta lajien säilyminen olisi paremmin turvattu, pitäisi etenkin haavan uudistumiseen alueella kiinnittää huomiota. Ainakin osan Kukkurin erillisten vanhan metsän saarekkeiden välisistä taimikoista voisi antaa kehittyä runsashaapaisiksi tai jopa haapavaltaisiksi. Haapalahopuuston syntymistä voi nopeuttaa keinotekoisesti kaulaamalla tai kaatamalla osa haavoista jo melko nuorina. Männiköiden kelottumista voi edistää kaulaamalla yksittäisiä mäntyjä. Korpien kuivumista voi hidastaa tai kehityksen pysäyttää tukkimalla nykyiset ojat.

Takaisin Marikon Metsäsivulle.
Takaisin Mariko Lindgrenin kotisivulle.