Uhanalaisia vailla suojaa

- Valtion metsät avainasemassa

Pohjois-Suomen valtionmailla vanhojen metsien inventoinneissa mukana olleiden, mutta suojeluohjelman ulkopuolelle jätettyjen metsien kohtalo on taas noussut otsikoihin (mm. HS 9.1.). Vanhojen metsien suojeluohjelmasta päättäessään Valtioneuvosto velvoitti Metsähallitusta turvaamaan luonnonarvot osalla näistä kohteista alue-ekologisen suunnittelun avulla. Näitä metsiä kutsutaan "a-alueiksi" ja niitä on noin 36 000 hehtaaria. Tammikuun alussa Metsähallitus hakkasi tällaista aluetta Taivalkosken Hämeenvaarassa kriittisten kansalaisten ja luonnonsuojelujärjestöjen esittäessä vastalauseita.

Onko kiistakohteiden luonnonarvoista riittävästi tietoa?

Hämeenvaaran luonnonarvot olivat Metsähallituksen mukaan jo "moneen kertaan" selvitetty ja hakkuusuunnitelmat laadittu luonnonarvot huomioiden, kun vapaaehtoisten suorittamissa inventoinneissa alueelta löytyikin uusia uhanalaisesiintymiä. Tilanne on tuttu myös monen muun vanhojen metsien suojeluohjelmasta pudotetun kohteen osalta. Niillä sijaitsevat leimikot tai alue-ekologisessa suunnitelmassa talousmetsiksi luokitellut kuviot ovat usein osoittautuneet uhanalaisten lajien elinympäristöiksi. Leimikoita ja talousmetsäkuvioita on kuitenkin liian paljon yksitellen tutkittaviksi. Työn suuruuden myöntää myös Metsähallitus; hakkuukohteiden luonnonarvojen selvitykset perustuvat pääosin metsikkörakenteen perustella tehtävään päättelyyn. Uhanalaisten lajien etsintä ei kuulu leimikkosuunnittelun rutiineihin.

Yleistettävää tietoa suojelun ulkopuolella olevien vanhojen metsien lajistoarvoista on niukasti. Viitteitä antavat kuitenkin tekemäni tutkimukset satunnaisesti valituilla vanhojen metsien inventointikohteilla Kainuussa ja Koillismaalla vuosina 1995-96. Acta Botanica Fennican numerossa 170 (2001) julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin lahopuulla kasvavien kääpien ja eräiden muiden lahottajasienten esiintyminen puolen hehtaarin suuruisilla, metsikkörakenteen suhteen täysin satunnaisesti sijoitetuilla näytealoilla. Vertasin tuloksia itärajan takaisiin laajoihin luonnonmetsäalueisiin.

Taantuuko metsien peruslajisto?

Suomessa uhanalaisia lajeja esiintyi kahdella kolmasosalla näytealoista, keskimäärin noin neljä esiintymää hehtaarilla. Lakisääteisen suojelun ulkopuolelle jääneet kohteet (viisi yhdeksästä) olivat laadultaan samaa luokkaa nykyisten suojelualueiden kanssa. Molemmissa alueryhmissä valtaosalta näytealoista löytyi uhanalaisia lajeja. Uhanalaisesiintymien lukumäärä oli suojelemattomilla alueilla keskimäärin jopa hieman suurempi kuin suojeluun päätyneillä kohteilla. Alueryhmien samantasoisuutta tukee myös kutakin näytealaa ympäröivällä sadan hehtaarin alueella tehty kuuden tunnin inventointi, jossa uhanalaisia lajeja löytyi kaikilta kohteilla ja uhanalaisten lajien määrä on alustavien tulosten mukaan lähes sama kummassakin alueryhmässä.

Olisiko uhanalaisluokittelussa tapahtunut virhe? Ovatko näiden lajien kannat sittenkin Suomessa turvatut? Suomen tulosten vertailu rajantakaisiin erämaihin tukee päinvastaista käsitystä. Syystä tai toisesta monet luonnonmetsien yleisetkään lajit eivät tunnu voivan kovin hyvin Suomen puolen nykyisissä pirstoutuneissa ja aikoinaan poimintahakatuissa vanhoissa metsissä - jollaisia Suomen suojelualueetkin pääsääntöisesti ovat. Suomessa uhanalaisiksi luokiteltujen lajien esiintymätiheys oli Venäjän vertailualueilla keskimäärin kaksinkertainen Suomen tutkimusalueisiin verrattuna. Erot olivat selviä myös näytealojen kokonaislajimäärissä, sekä silmälläpidettävien ja vanhan metsän indikaattorilajien suhteen. Nykyisellä vanhojen metsien hakkuutahdilla näyttää selvältä, että monien uhanalaisten ja luonnonmetsien tyyppilajien kannat pienevät Suomessa edelleen.

Valtionmaiden merkitys uhanalaisten lajien suojelussa

Uhanalaisesiintymien suurimittaista tuhoutumista Metsähallituksen hakkuissa lienee vaikea välttää jos "a-alueista" hakataan suunnitellut noin 45 % ja muista Pohjois-Suomen suojelemattomista vanhoista metsistä ilmeisesti vieläkin suurempi osuus. Todennäköisesti näillä alueilla on vähintään kymmeniä tuhansia, ehkä jopa satoja tuhansia, uhanalaisesiintymiä.

Luonnonarvojen turvaaminen hakkuiden yhteydessä alueilla, joilla elää lahopuuhun sitoutuneita uhanalaisia tai taantuneita lajeja on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Vaikka lajien esiintymärungot onnistuttaisiin paikallistamaan ja säästämään, on jokainen hakkuissa metsästä pois viety puu heikennys lahopuuta vaativan eliölajin tulevaisuuden elinmahdollisuuksiin. Luonnontilaisessa metsässä puut kuolevat omia aikojaan ja jäävät lahoamaan niille sijoilleen. Hakkuiden seurauksena lahopuiden muodostuminen katkeaa tai vähenee olennaisesti. Valtakunnan metsien inventointitulokset kertovat jo nyt surullista tietoa Etelä-Suomen osalta: lahopuun määrä on laajoilla alueilla vain noin 2-10 % luonnontilaisiin metsiin verrattuna (J. Siitonen, Ecological Bulletins 49, 2001).

Kaikista Suomen metsälajeista on arvioitu olevan lahopuusta riippuvaisia noin 20-25 % (J. Siitonen, Ecological Bulletins 49, 2001). Jos nämä lajit halutaan maassamme säilyttää, on niiden elinympäristövaatimukset otettava vakavasti. On nurinkurista olettaa metsien monimuotoisuuden säilyvän muiden omistajaryhmien mailla, jos edes valtion metsissä ei onnistuta uhanalaisten lajien elinympäristöjen suojelussa.

Mariko Lindgren
Tutkija, Suomen Akatemian Monimuotoisuustutkimusohjelma (FIBRE)