Mariko Lindgren

Elämää ja kuolemaa havumetsissä

Metsän vanhimmat puut eivät välttämättä ole metsän suurimpia. Hitaasti kasvavat puut kasvavat tiheäsyisiksi ja pihkaisiksi, ja niillä on parhaat mahdollisuudet saavuttaa satojen vuosien ikä. Nopea kasvu ja siitä seuraavat paksut vuosilustot altistavat puuta patogeenisienten aiheuttamalle heikkenemiselle. Luonnontilainen metsä koostuu eri tavoin kasvaneista puista ja niinpä puiden eliniät ja kuolinsyytkin ovat vaihtelevia.

Metsän eliöt ovat sopeutuneet tilanteeseen, jossa jokainen puu jää kuolemansa jälkeen niille sijoilleen. Koska puita on metsässä suhteellisen tasaisesti, on myös kuolleita puita joka paikassa - ainakin joskus. Voimakkainkaan metsäpalo ei polta pois kaikkia puita. Kuumuus voi vaurioitaa puiden rungon johtosolukkoa, latvuksia ja pintajuuria, jolloin osa puista heikkenee tai kuolee. Vastakuollut, märkä puu ei kuitenkaan syty helposti palamaan. Ennen metsäpaloa kuolleista ja kuivuneista puista osa saattaa palaa, mutta kuollutta puuta on metsäpalon jälkeen metsässä yleisesti enemmän kuin ennen sitä.

Maan pintakerrosta pitkin etenevän pintapalon voimakkuus riippuu polttoaineeksi sopivan aineksen määrästä. Kuivat varvut ja jäkälä, sekä kuiva karike ja kaatuneet, kelottuneet puut kelpaavat tulen ruuaksi. Usein toistuvat palot eivät kasva voimakkaiksi sillä polttoainetta ei ole ehtinyt kerääntyä riittävästi edellisen palon jäljiltä.

Puun kuoleman jälkeen sen lahoaminen voi viedä Kainuun leveysasteilla jopa useamman sata vuotta. Nopeimmin lahoavat pienet puut ja oksat, etenkin lepät ja koivut. Hiiltynyt puu ja suuret kelot lahoavat erityisen hitaasti. Yhdessä metsässä onkin kaksi metsää: elävien puiden muodostama metsä ja kuolleiden, lahoavien puiden muodostama metsä. Tai kääntäen: metsä ilman kuolleita puita on vain puoli metsää.

Kadotettu metsä

Ilman tulta tai sieniä puuaines ei meidän ilmastossamme hajoa. Yksi sienilaji ei useimmiten riitä puun hajottamiseen vaan tarvitaan useita lajeja moniportaisen ketjureaktion osiksi. Yksi puuyksilö muuttuu monen sienen, hyönteisen ja muun eliön kodiksi. Lahottajaeliöstön kannalta yksi yksilö muuttuu hajotessaan useiksi yksilöiksi, yhden puulajin yksilöt kymmeniksi ja sadoiksi muiksi lajeiksi. Lahoamisprosessissa puun hajoamattomat osat muuntuvat maailman monimutkaisimmiksi kemiallisiksi aineiksi - humukseksi, joka on kasvavan maan elämän kehto. Sen vettä pidättävä rakenne antaa uusille taimille hellävaraisimman hoidon.

Avohakkuu eliminoi väliaikaisesti elävien puiden metsän. Se vie elannon lehvästön elämältä, hiljentää linnunlaulun ja lehtien havinan. Raskaiden työkoneiden pyörät ja lumiketjut sekä maanmuokkaus murjovat jäljelle jäänyttä kuolleiden puiden metsää ja uudenlainen päivänpaiste muuttaa lahoamisolosuhteita. Kelojen ja muiden kuolleitten puiden keruu nopeuttaa kuolleiden puiden metsän katoamista. Ilman jatkuvaa ja runsasta täydennystä luonnollisesti kuolevista tai kaadetuista, paikalleen jätetyistä puista kuolleiden puiden metsä katoaa väistämättä vähitellen puiden lahoamisen myötä. Jättöpuilla tätä metsäsukupolvien välistä kuilua pyritään lievittämään, mutta nykyisessäkin metsänhoidossa jättöpuut muodostavat vain hataria siltoja menneestä metsästä uuteen metsään.

Jokainen tuotantolaitoksiin kuljetettu elävien puiden muodostama metsä on pois tulevasta, samalle paikalle muodostuvasta metsästä. Vaikka uusi elävien puiden metsä olisi aivan samanlainen kuin poisviety, uudistetusta metsästä puuttuu silti tulevaisuudessa puolet: kuolleiden puiden muodostama, kadotettu metsä.

Kuolleiden puiden metsää ei siis voida ylläpitää pelkästään säästämällä kuolleita puita. Jokainen kuollut puu lahoaa vähitellen pois. Kuolleet puut eivät lisäänny, niille ei voi määrätä rauhoitusaikaa tai rauhoitussääntöjä jotka takaisivat kannan elpymisen. Kuolleiden puiden jättäminen paikoilleen hakkuiden yhteydessä ei edistä metsän monimuotoisuutta, se vain hidastaa monimuotoisuuden vähenemistä. Kuolleilla puilla elävä elämä jää hakuuaukiolla tuulten ja auringon armoille, viimeistään se häviää kun puu lahoaa pois. Hakkuuaukion pökkelössä elävä kääpä voi levittää tuuleen itiöitään mutta minne ne laskeutuvat ?

Sattuman laki

Osut puuhusi mutta pystytkö kasvamaan siinä ? Jäätkö keikkumaan sammal- ja jäkäläpeitteelle vai pääsetkö rungolle asti ? Onko rungolla riittävästi kosteutta itämiseen ? Onko puun pinnalla ystävällinen vaiko vihamielinen bakteeri- ja sienikanta ?

Jos pääsitkin kosteaan muhevaan puuhun kasvattamaan rihmojasi, herkuttelemaan selluloosalla ja ligniinillä, kasvamaan ja voimistumaan niin löydätkö koskaan elämänkumppania ? Puulla kasvava sieni ei voi puolisoaan juuri aktiivisesti etsiä vaan sen on odotettava kotipuussa kunnes kaivattu itiö putoaa kohdalle. Vasta yhdessä ne voivat ponnistaa ulos puusta itiöemän hahmossa. Vasta sitten uusi itiöpilvi voi lähteä maailmalle onneaan etsimään...

Lahottajasienen maailma on kuolleiden puiden metsä

Ihmissilmin kahdessa täysin samannäköisessä metsikössä voi olla erilainen lahottajasienistö. Määräävänä tekijänä voikin olla nykyisen puustorakenteen sijasta sadan vuoden takainen tilanne, jolloin lajit ovat voineet kadota seudulta, säilyä siellä tai levitä sinne. Vastaavasti lajien kohtaloa ei ratkaista pelkästään säästämällä nykyiset esiintymäpuut, vaan uusien isäntäpuiden syntyminen on turvattava laajassa mittakaavassa. Yksittäisessä lahopuussa elävä sieni voi kuvastaa metsän historiaa laajemminkin. Se saattaa olla jäänne menneiltä ajoilta ilman säilymismahdollisuuksia muuttuneessa metsässä.

Viitteitä lahottajasienten ahdinkoon suomalaisessa metsämaisemassa on saatu vertailemalla täällä avohakkuut välttäneitä vanhoja metsiä rajantakaisen Vienan Karjalan laajempiin, hakkaamattomiin metsiin. Käävillä tehty tutkimus paljasti, että Suomen ja Karjalan metsissä on eroja. Karjalan laulumaiden metsissä kääpäpuita on tiheämmässä kuin Kainuun ja Koillismaan vanhoissakaan metsissä. Kääpälajeja, ja etenkin Suomessa uhanalaisiksi luokiteltuja lajeja ja vanhan metsän ilmentäjinä käytettyjä lajeja löytyi rajan takaa huomattavasti runsaammin kuin meiltä. Oli tähän syynä sitten Suomen vanhojen metsien pirstoutuminen ja pienemmät pinta-alat tai pienempi lahopuustoisuus aikaisempien poimintahakkuiden takia, niin johtopäätös on jokatapauksessa sama: Lahottajasienet ovat herkkiä metsän hakkuille. Meikäläisen metsänhoitointensiteetin takia edes vanhan metsän alueet eivät tarjoa lahottajille luontaisia olosuhteita, vaan vaateliaat lajit ovat harventuneet niissäkin.

Lahopuiden käävät harrastuksena

Kääpien kerääminen on helppoa: itiöemä tai sen osa irroitetaan puusta puukolla niin että näytteeseen tulee mukaan myös pala puuainesta. Monivuotisista, kovista itiöemistä on syytä varmistua ettei poista niiden koko itiöntuotantokapasiteettia. Itiöemän poisto ei tuhoa esiintymää, sillä valtaosa sienestä on puun sisällä rihmastona. Hidaskasvuisista itiöemistä on kuitenkin syytä leikata vain pieni pala näytteeksi. Muistiinpanoihin merkitään isäntäpuun puulaji, koko ja lahoamisen vaihe, sekä keräyspaikka ja metsän laatu. Helpointa on kerätä näytteet kirjekuoriin tai paperipusseihin, joiden päälle on merkitty juokseva keräysnumero. Näytteet tulee kuivata perusteellisest mieluiten samana iltana. Paras kuivaustapa on hyötykasvikuivuri, mutta pienet näytteet kuivuvat myös patterin päällä tai uuninpankolla. Sopiva kuivauslämpätila on noin 40-55 astetta.

Kainuun vanhoista metsistä on hyvin todennäköistä löytää vanhojen metsien tunnuslajeja ja valtakunnallisesti uhanalaisiksi luokiteltuja kääpiä. Suojelualueillla kääpien keräämistä on syytä välttää, tai noudattaa siinä suurta varovaisuutta, ettei heikentäisi uhanalaisten lajien elinkykyä. Kansallis- ja luonnonpuistoissa kerääminen on kiellettyä ilman asianmukaista lupaa.

Suojelusuunnitelmien ulkopuolisissa vanhoissa metsissä jokainen uusi uhanalaisen lajin esiintymätieto edesauttaa paikan säästymistä hakkuissa. Jos epäilet löytäneesi uhanalaisen lajin, lähetä siitä viipymättä näyte keräystietoineen Suomen Ympäristökeskukseen. Yleisissä määrityspulmissa auttavat yliopistojen kasvimuseot: kun lähetät näytteitä museolle, saat paluupostissa lajin määritystiedot.

Osoitteita:

Kasvimuseo, sieniosasto
PL 47, 00014 Helsingin yliopisto

Kuopion luonnontieteellinen museo
Myhkyrinkatu 22, 70100 Kuopio

Tutkija Heikki Kotiranta (Uhanalaiset käävät)
Suomen Ympäristökeskus, PL 140, 00251 Helsinki

Kirjallisuutta:

Kotiranta, H. & Niemelä, T., 1997: Rustikat, riekonkäävät ja muut lahottajat. - Sivut 97-104 teoksessa Turunen, S., Uotila, P., Syrjämäki, J., Koponen, T. & Walls, M. (toim.): Suomen luonnon sata vuotta. Suomen Biologian Seuran Vanamon juhlakirja. Luonnon Tutkija 5.

Lindgren, M. 1998: Kääpien (Basidiomycetes) lajirikkaus ja yhteisörakenne Koillis-Suomen ja Vienan Karjalan vanhoissa metsissä. - Pro Gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Ekologian ja Systematiikan laitos, Systemaattis-ekologinen kasvitiede.

Niemelä, T. 1999: Suomen Kääpien määritysopas. Yhdestoista uudistettu painos. - Helsingin yliopiston kasvitieteen monisteita 160. Hinta n. 60 mk.

Niemelä, T., & Meike, J., 1999: Suomen Käävät CD-rom. - Helsingin Yliopisto, Kasvimuseo. Hinta 290 mk.

Penttilä, R. 1996: Kainuun vanhojen metsien kääpälajisto. - Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A No 35. Hinta 40 mk.

Kuvatekstit:

Vaaleahärmäinen punakarakääpä muuttuu tiilenpunaiseksi kosketettaessa. Se elää vain ruostekäävän lahottamalla kuusimaapuulla.

Kantokääpä on yleisimpiä kääpälajejamme. Puun kuoleman jälkeen kääpä jatkaa kasvuaan ja kuolleelle käävälle voi myöhemmin ilmestyä harvinaista, keltaista sitruunakääpää. Sitruunakääpä säilyy vain sellaissa metsissä joissa on runsaasti eri-ikäisiä kantokääpiä.